- Lähdimme saman tien poikani kanssa taloa katsomaan. Oli ihana elokuun ilta vuonna 1984, kun ajelimme Tuusulaan. Pihaan tullessa tiesin heti, että tämä on minun kotini, kertoo Eija Reinikainen.

- Vieläkin ihmettelen, miten päädyin tämän talon omistajaksi. Oppilaani oli vieraillut täällä Kirkkotiellä ja tutustunut tähän läheiseen autiotaloon. Jostain syystä tyttö näki unessaan minut talon uutena asukkaana. Hän soitti ja selitti tarkkaan, missä talo sijaitsee. lhastuimme paikkaan, vaikka talo oli kallellaan, ovet repsottivat ja keittiön lattiassa oli iso reikä. Ruusut kukoistivat puutarhassa, aurinko laskeutui Tuusulanjärveen ja olirnme kuin keskellä satua, Eija muistelee.

Espoolainen opettaja ja neljän lapsen yksinhuoltaja Eija Reinikainen muutti Tuusulanjärven rannalla sijaitsevaan vanhaan hirsihuvilaan aluksi vuokralle. Kahden vuoden kuluttua hän teki kaupat 1500 neliömetrin tontista ja talosta, jossa on asumispinta-alaa noin 200 neliötä. 1800-luvun lopulla rakennettu talo oli ränsistynyt, mutta hirret olivat säilyneet terveinä ja talo oli asuttavassa kunnossa.

- Minulle tarjottiin ostettavaksi maa-alue järven rantaan asti, mutta tähän yksinhuoltajalla ei ollut mahdollisuutta. Jo talon ostaminen tuntui melkoisen suurelta kaupalta, kun tiesin, että remontti vie paljon rahaa, Eija muistelee.

- Kaikki lapseni, jotka olivat silloin kouluikäisiä, osallistuivat remontin tekoon. Paiskimme töitä huhtikuusta lokakuuhun. Katosta aloitettiin. Ammattilaisena oli mukana taitava kirvesmies ja sähkö- ja putkimiestäkin tarvittiin. Talon kallistumakin saatiin hyvin oikaistua.


Elämää autiotaloon

Keittiö koneistettiin vastaamaan lapsiperheen tarpeita.

- Vanhasta puuhellasta en halunnut luopua enkä kaapistosta, joka on yhä käyttökelpoinen. Halusin suuremmat ikkunat ja koko talosta huvilatyyppisen. Alakerran sali sai maalatut kattopaneelit, ja kuusiparketti hiottiin ja lakattiin tummanruskeaksi. Talon ulkoväriksi tuli vanha roosa. Samaa värimaailmaa toteutin myös sisätiloissa, niinpä talomme sai nimen Villa Rosa, Eija Reinikainen kertoo.

Alakerran vanha takka, jonka entinen omistaja oli rakentanut 1940-luvulla Amerikan matkalta saamansa idean mukaisesti, säilytettiin ennallaan, samoin lakatut liukuovet ja ruokasalin kaapisto. Alakerran vanhasta palvelustytön huoneesta kunnostettiin ainoan, silloin jo teini-ikäisen tyttären huone, joka toimii nyt Eijan työtilana. Kolme poikaa saivat omat huoneensa yläkerrasta, jossa on myös emännän makuuhuone.

Yläkerran isoon halliin muotoutui vähitellen arkiolohuone, jossa katseltiin televisiota ja jonne poikien oli mukava tuoda ystäviään. Yläkerran tilavaan kylpyhuoneeseen saatiin mahtumaan myös löylyhuone, jonka ikkunasta voi ihailla puutarhaa.

Kun lapset aikuistuivat ja muuttivat yksi kerrallaan kotoa pois, alkoi Eija vuokrata yläkerran huoneita opiskelijoille.

- Ensimmäinen asukas oli nuorimman poikani seuraksi otettu vaihto-oppilas Saksasta. Hänellä on yhä avaimet taloon. Pojan jälkeen meille tuli 30-vuotias Algeriasta kotoisin oleva geologian tohtori. Nuori nainen teki tutkimustyötään ja tutustui siinä ohella suomalaiseen kulttuuriin. Teimme ihania pitkiä kävelyretkiä näissä kulttuurimaisemissa. Hänestäkin saimme perheenjäsenen, johon olemme jatkuvasti yhteydessä, vaikka hän asuu Etelä-Afrikassa. Nyt yläkerrassa asuu kaksi Halosen Akatemiassa opiskelevaa nuorta taiteilijaa.

Eija on tyytyväinen siitä, ettei Villa Rosa ole koskaan tyhjillään.

- Enkä minä osaisikaan asua yksin, koska olen suurperheessä kasvaneena aina asunut ison ihmisjoukon ympäröimänä.


Tshehovilainen tunnelma

Eijan koti on lähes kokonaan sisustettu perintöhuonekaluilla.

- Ehkä tshehovilainen huvila­tunnelma selittyy sillä, että äitini sveitsiläissyntyiset isovanhemmat asuivat Pietarissa ja Viipurissa. Heidän kodistaan olen perinyt muutamia kauniita huonekaluja ja sisustustavaroita. Muistoesineitä ja huonekaluja on myös vanhempieni kodista ja kesäasunnolta. Erityisen rakas on isoäitini ja äitini nukkekokoelma, jolla leikkii nyt viides sukupolvi, kertoo nuorekas seitsemän lapsen isoäiti.

- Suvussani on aina rakastettu lapsia ja vanhuksia. Lasta kunnioitetaan sellaisena kuin hän on, ja vanhuus saa myös ansaitsemansa arvon.

Näitä arvoja Eijakin haluaa omille lapsilleen ja lapsenlapsilleen välittää.

- Molemmat isovanhempani ja omat vanhempanikin olivat hyvin vieraanvaraisia ja seurallisia. Heidän kodissaan oli aina tilaa niin ystäville kuin ohikulkevillekin.

Eijan kodissa on myös tilaa ihmisille ja tapahtumille.

- Erityisen mieluisaa on järjestää ystävilleni kevätkonsertteja. Konserttien yhteydessä olen pitänyt taidenäyttelyitä. Merkittävin esillä olleista on Kuutti Lavonen. Ensimmäisessä konsertissa saimme kuulla Seppo Laamasen sellonsoittoa.

Villa Rosan kaunis puutarha on muotoutunut yli sadan vuoden aikana. Eija Reinikaiselle puutarha on yhtä tärkeä kuin itse talokin.

- Vuosikymmeniä vanhat ruusut kukkivat edelleen, ja vanhat koivut ovat nähneet jo useamman sukupolven. Puutarhassa olemme perheeni kanssa viettäneet monia tapahtumia, joista mieleenpainuvimpina lasten ylioppilasjuhlat, vihkiäiset ja lastenlasten kastetilaisuudet.


Osa kylän historiaa

Villa Rosa oli alun perin pieni mökki, johon kuuluivat keittiö ja kamari. Mökissä lienee asunut tuusulalaisen suurtilallisen alustalaisia 1800-luvulla. Vuonna 1899 mökin ja sitä ympäröivän Kotun maatilan osti vallesmanni Johan Viktor Frostell (1845-1927). Maatilaan kuuluivat pihamökin lisäksi 1700-luvulta peräisin olevat päärakennus, navetta, aitta ja liiteri. Ne ovat entisillä paikoillaan ja tiettävästi Tuusulan vanhimmat asuttavassa kunnossa olevat puurakennukset.

Vallesmanni asui ensin punaisessa talossa, "röda sidanissa”, kuten sitä nimitettiin, mutta muutti myöhemmin "vita sidaniin", valkoiseen taloon, jota laajennettiin vuonna 1912 lähes nykyisiin mittoihinsa. Naapurissa sijaitsevat punaiset puurakennukset kuuluvat edelleen Frostellin perillisille.

Päärakennukseen tehtiin muinoin putka. - Rosvoja täällä ei ole sitten sen koommin näkynytkään, nauraa Eija.

Viktor Frostellin tytär Bertha avioitui agronomi Uno Ringbomin kanssa, josta tuli Kotun tilanhoitaja. Heidän Marita-tyttärensä avioitui sittemmin Keravan puusepäntehtaan toimitusjohtajan Knut Peltosen kanssa.

Eijan mielestä oli onni vanhalle puutaloIle, että Peltosesta tuli talon uusi isäntä. Moni hieno yksityiskohta, kuten porraskäytävän kaide ja lakatut liukuovet ovat Peltosen käsialaa. Kun taloon syntyi vauva vuonna 1943, tehtiin yläkertaan kylpyhuone. Tässäkin huomaa ammattilaisen olleen asialla, sillä talossa ei todettu tämän viimeisen remontin yhteydessä kosteusvahinkoja.


Eksoottista elämää

Kun Marita-vaimo kuoli 1957, Knut Peltonen muutti talosta ja koko pitäjästä lapsineen pois. Tyhjään taloon muutti vuodeksi vuokralle Sariolan sirkus. Paikalliset ihmettelivät varmasti kengurua ja muita eksoottisia eläimiä, joita näkyi puutarhassa. Sittemmin talo oli taas Peltosen suvun käytössä aina vuoteen 1978, jolloin se annettiin vuokralle.

- Luulenpa, että tämä talo olisi hiljalleen hiipunut purettavaan kuntoon, ellemme me olisi tähän muuttaneet, toteaa Eija Reinikainen.

Paluu esittelysivulle