Tänä keväänä, lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen, olen jättämässä koulutyön. Tähän aikaan on mahtunut valtava määrä lapsia, joista jokainen on tuonut iloa elämääni ja lisännyt ymmärrystäni lapsista. Sen tähden haluankin kiittää erityisesti kaikkia lapsia sekä heidän vanhempiaan, joiden tuki ja arvostus on ollut minulle ensiarvoisen tärkeää. Myös koko Puistolan peruskoulun väkeä kiitän ihanista vuosista, joihin on hyvä, joskin haikeaa, päättää rakastamani koulutyö. Jäähyväisiksi haluan kiteyttää jotakin siitä, mikä minulle kokemukseni myötä on ollut mielekästä ja keskeistä työssäni lasten kanssa.


"Hyvä itsetunto", sanovat vanhemmat lähes poikkeuksetta heti alkuun, kun kysyn heiltä vanhempainilloissa tai kasvatuskursseilla, millaisia ominaisuuksia he toivoisivat lapselleen. Vastauksena kysymykseen, kenellä heistä itsellään on hyvä itsetunto, nousee suuressakin joukossa tuskin paria kättä enempää. Lapsen itsetunnon vahvistaminen on kuitenkin jo pitkään kuulunut myös koulujen ja päiväkotien opetussuunnitelmien tavoitteisiin, joten varmasti on syytä vakavasti pohtia, mistä tässä oikein on kysymys.

Hyvä minäkuva, itseluottamus, itsetuntemus, omanarvontunto jne. ovat yleisimpiä vanhempien esittämistä täsmennyksistä, kun yhdessä olemme miettineet, mitä hyvällä itsetunnolla oikein tarkoitamme. Kasvattajan kannalta on toki tärkeää ymmärtää, mihin hän pyrkii, jotta hän voisi löytää sopivia keinoja tavoitteensa saavuttamiseksi. Pelkkä toive ei välttämättä johda tulokseen, sillä omenat eivät omin avuin putoa kovinkaan kauas puusta. Kuitenkin, jos ymmärrämme, että hyvä itsetunto merkitsee itsensä hyväksymistä juuri sellaisena kuin on, ymmärrämme myös, että vain täydellisesti hyväksymällä lapsensa, oppilaansa kaikkine ominaisuuksineen, vahvuuksineen ja heikkouksineen, voi kasvattaja aidosti tukea lapsensa itsetunnon myönteistä kehitystä. Kasvattajan on kyettävä asettumaan lapsen asemaan voidakseen välttää kaikkea lasta vähättelevää, nolaavaa tai alistavaa käyttäytymistä. Jopa aivan huomaamattamme saatamme ilmeillämme ja eleillämme välittää lapselle pelkojamme, huolta, kiukkua ja pettymystä, minkä lapsi tulkitsee siten, että hän ei kelpaa. Puhumattakaan siitä, että vertailisimme häntä johonkin toiseen.

Pieni oppilaani, luokan filosofi, puuttui kerran keskusteluun erilaisuuden hyväksymisestä tekemällä retorisen kysymyksen: "Eikö ihminen ole syntyessään aina täydellinen? Eikö hän ole itselleen kokonainen ja täydellinen juuri niin kauan, kunnes joku sanoo, että hänessä on jotakin vikaa?" Itse en olisi asiaa paremmin osannut ilmaista. Kyllä toki lapsi itsestäänkin oppii omat puutteensa tuntemaan, mutta muista ihmisistä, ennen kaikkea meistä kasvattajista, riippuu, minkä arvon hän puutteilleen antaa. Luokassani, kymmenen oppilaan ryhmässä, jossa kaikilla lapsilla on todettu jokin oppimista hankaloittava tekijä ja jotka tästä syystä ovat saaneet paikan pienluokassa, on kymmenen persoonallisuutta: pieni taiteilija, luokan kirjailija, open oma laskukone, biologi ym., ym., mikä kulloinkin lasten lukemattomista vahvuuksista ja innostuksen kohteista nousee esille. Heille on itsestään selvää, etteivät kaikki ole innostuneita samoista asioista. Sehän juuri tekeekin toisen ihmisen kovin mielenkiintoiseksi. Sitä paitsi yhden onnistuminen on kaikkien ilo, niin että kun luokkamme taiteilija oppi lukemaan ekaluokan keväällä - mitään kiirettä ei pidetty, vaikka toiset osasivatkin jo - järjestimme juhlat. Kuten silloinkin, kun vilkas pojanveitikka tavallisuudesta poiketen onnistui hillitsemään kiukkunsa ja käänsi koko pulpettinsa toiseen suuntaan. Juhlimisen aiheita on ollut vaikka kuinka paljon, sillä tänä päivänä nämä ekaluokkalaiset ovat jo kolmannella luokalla.

Lapsen perusoikeus on olla vanhempiensa ja opettajiensa ilon aihe. Lapsi haluaa ilahduttaa yhä uudelleen ja uudelleen. Jos vanhemmat ja muut kasvattajat osoittavat ilahtuvansa lapsen toiminnasta, hänen tuotoksistaan tai vaikkapa vain hänen läsnäolostaan, se kertoo lapselle, että hänet huomataan ja että häntä rakastetaan. Koulussa pahoittelen aina ääneen, jos joku lapsista on poissa. Kerron lapsille, että minulla on ikävä poissaolijaa, ja kun hän tulee taas kouluun, osoitan selkeästi, kuinka iloinen olen. Samoin on tärkeää, että kun lapsi noudetaan päiväkodista tai hän tulee koulusta kotiin, vanhemmat osoittavat hänelle ilonsa jälleennäkemisen johdosta. Jokainen meistä on kokenut, kuinka hyvältä tuntuu, jos tiedämme, että joku odottaa meitä ja on onnellinen tapaamisestamme.

Se, joka hyväksyy itsensä juuri sellaisena kuin on, hyväksyy myös toiset ihmiset. Hyvän itsetunnon omaava ihminen antaa arvon kaikille ihmiselle. Hänellä ei ole tarvetta todistaa kenellekään paremmuuttaan. Hän ei kiusaa eikä kadehdi, vaan ilahtuu toisenkin onnistumisesta. Me aikuiset olemme esimerkkinä lapsille. Meiltä he omaksuvat suhtautumistapansa muita kohtaan ja muodostavat käsityksen itsestään. Ellei meille itsellemme olisikaan kehittynyt hyvää itsetuntoa - suomalaisen kasvatuksen historia on aika karu, voimme oman lapsemme kohdalla kuitenkin katkaista ankean perinteen. Hyvä itsetunto on varmasti parasta, mitä voimme lapsellemme antaa. Hyvän itsetunnon omaavaa ihmistä eivät elämän vaikeudet lannista. Hän tietää, että hän kyllä kelpaa.


Eija Reinikainen, 1.5.2005


Artikkeli on julkaistu sekä Puistolan peruskoulun vuosikertomuksessa 2004-2005
että The English Club of Hyvinkää Ry:n julkaisemassa lehdessä Kids' Valley News 2005.