Neljän lapsen yksinhuoltajaksi jäänyt Eija Reinikainen jätti kielenkääntäjän työt 1978 ja halusi ryhtyä opettajaksi voidakseen olla kotona yhtä aikaa lastensa kanssa.

Eija teki gradunsa kodin ja koulun yhteistyöstä vuosi sitten.

- Ennen ensimmäistä viransijaisuuttani, en ollut tullut edes ajatelleeksi opettajan työtä, mutta kun oppilaani antoivat minulle valtavan kimpun ruusuja viikon mittaisen sijaisuuden päättyessä, olin myyty.

Kahden luokanopettajavuoden jälkeen Eija uskaltautui opettamaan huostaan otettuja lapsia laitokseen.

- Vanhempien kanssa tehtävä yhteistyö on tärkeää myös silloin kun lapsi on jo otettu huostaan tai asiat ovat kotona muuten päälaellaan. Opettaessani myöhemmin yläasteen tarkkailuluokkaa halusin soittaa jokaiselle vanhemmalle, vasta sitten kun minulla on jotain hyvää sanottavaa lapsesta. Tiesin, että näistä kavereista tuskin oli aikoihin soitettu kotiin muuten kuin kielteisissä merkeissä.

Eija muistelee, ettei hyvien asioiden löytäminen ollut aina kovin helppoa. Viimeiseksi jäi poika, josta ei alkuun tahtonut löytyä millään mitään myönteistä kerrottavaa, kunnes kävi ilmi, että pojalla on hyvin lämmin suhde siskoonsa.

- Kun soitin pojan äidille, tämä tokaisi heti "Mitä nyt taas!" ja oli hyvin hämmästynyt, kun aloitin keskustelun antamalla alkuun myönteistä palautetta hänen lapsestaan, josta äiti ei ollut vuosiin kuullut kenenkään sanovan mitään hyvää.

Eija toteaa näiden, usein pitkienkin puhelujen aikana selvinneen paljon olennaisia asioita oppilaista.

- Kun näiden, jo yläasteella olevien, poikien vanhemmat kertoivat usein, että ongelmia oli alkanut ilmetä jo ensimmäisellä luokalla, päätin hakeutua alkuopetukseen. Olin oppinut huomaamaan miten vanhempien kanssa tehtävällä yhteistyöllä ja myönteisellä oppimisympäristöllä pystytään välttämään monia ongelmia.


Me kaikki olemme erilaisia

Eija on toiminut liki kaksikymmentä vuotta alkuopettajana. Luokassa on usein ollut mukana erityistä tukea tarvitsevia lapsia.

- Jokaisella lapsella on vahvuuksia ja voimavaroja, vaikka taustalla olisi vaikeitakin ongelmia. Lapsi on saatava tietoiseksi omista vahvuuksistaan ja poikkeavuudetkin voi nostaa myönteisellä tavalla esille.

Eija kertoo esimerkin pojasta, jonka toinen jalka oli huomattavasti toista lyhyempi.

- Meillä oli tapana tehdä pitkiä kävelylenkkejä, ja tämä reipas poika ontui muiden mukana samaan tahtiin. Minä ihailin suureen ääneen; "Eikö ole mahtavaa, että vaikka toinen jalka on paljon lyhyempi, niin matkan teko sujuu hienosti." Poika suorastaan säteili!

Eräänä vuonna Eijan luokalla oli poika, jolla oli todettu aspergerin oireyhtymä ja jolla ei juuri ollut ystäviä. Koulussa oli myös pyörätuolissa istuva poika, joka myöskin tunsi itsensä toisinaan unohdetuksi.

- Annoin pojille yhteisiä tehtäviä, pojat ystävystyivät ja älykkäinä kavereina kehittivät ideoita, jotka alkoivat kiinnostaa muitakin poikia. Niinpä poikien johdolla koulussa toimi pian aktiivinen poikakerho.

Psykologien ja lastenpsykiatrien lausuntoihin Eija on joutunut perehtymään työvuosien varrella hyvin usein, etenkin viiden viimeisen vuoden aikana, jolloin hän on toiminut ala-asteen laaja-alaisena erityisopettajana.

- Nämä lausunnot ovat tärkeä apu opettajalle, jotta lapsi voisi saada tarvitsemaansa tukea, mutta myös osoittamaan millaisia vahvuuksia hänestä löytyy. Lapset kyllä tulevat toimeen ilman diagnoosejakin," toteaa Eija, joka on huolissaan siitä, että monet lapset kokevat itsensä muita huonommiksi erityispulmiensa vuoksi.


Huomaako opettaja lapsen hämmennyksen

Tärkeää on havaita ajoissa lapsen hämmennys, joka on usein ei-toivotun käytöksen taustalla.

- Lapsi ei ehkä tiedä muuta tapaa toimia. Opettajana haluan viestittää lapselle silloin, että hän on ihan kunnossa ja hyväksytty, ja antaa hänelle selkeitä ohjeita siitä, millainen käytös on hyvää ja mitä etua siitä on hänelle. Lasta ei missään tilanteessa saa nolata julkisesti ja korostaa tämän huonoa käytöstä, koska leimaavat lauseet alkavat usein muuttua todeksi lapsen mielessä. Jos lapsi jo koulun alkumetreillä nolataan tai hänelle ollaan vihaisia, alkaa hän rakentaa vääränlaista puolustusmekanismia itselleen heittäytymällä esimerkiksi luokan pelleksi.

Eija on saanut usein kuulla lasten suurista vaikeuksista, joita nämä ovat pienen elämänsä aikana joutuneet kohtaamaan.

- Kun lapsi voi turvallisessa ilmapiirissä purkaa opettajalle ajatuksiaan, saa hämmennys useimmiten selityksen. Olen saanut useaan otteeseen kuulla miten pieni koululainen on pitänyt sisällään kodin pieniä tai isojakin murheita. Näissä tilanteissa yritän lapsen saada näkemään jotain myönteistä raskaista kokemuksistaan.

Usein totean, että: "Kyllä sinusta tulee vahva kun olet selviytynyt näin vaikeista asioista!".

Kirjoistakin lapsi saa apua. Eipä juuri löydy lasten ja nuorten kirjaklassikkoa, jossa päähenkilö ei olisi kokenut kovia, ja kuitenkin hän aina selviytyy sankarillisesti.


Opettajan ja oppilaiden tunteet

Eija Reinikainen on huomannut miten tärkeää on luoda päivittäin jokaiseen lapseen lämmin ja ystävällinen katse.

- Pienet eka- ja tokaluokkalaiset ajattelevat, että ope joko tykkää tai ei tykkää minusta. Väärintulkintojakin on sattunut, esimerkiksi kun olen ollut mietteissäni onkin lapsi tulkinnut ilmeeni vihastukseksi. Parhaassa tapauksessa lapsi on uskaltanut kysyä miksi minä näytän vihaiselta, jolloin on ollut mahdollista selittää miten ilmeitä voi joskus ymmärtää väärinkin.

Palautetta Eija on saanut omien tunteidensa osoittamisesta myös lasten vanhemmilta.

- Kerran eräs äiti soitti liikuttuneena ja kertoi miten ihanalta oli kuulostanut, kun hänen tyttärensä kertoi minun sanoneen koulussa, että "mä ihan rakastan teitä". Rakkauden tunne valtaa tosiaan hyvin usein mieleni katsoessani luokkaani, ja sanon tämän myös ääneen.

Kiusaamistilanteet selviävät Eijan luokassa hyvin yksinkertaisella menetelmällä.

- En koskaan ryhdy selvittämään tilannetta paikan päällä, vaan vien tappelupukarit rauhalliseen tilaan, jossa kuuntelen molempien selitykset. Tilanteessa ei koeta ristiriitaa, kun molempia osapuolia kohdellaan tasapuolisesti ja tarkennetaan tapahtumaa lisäkysymyksin. Aina ollaan päästy paiskaamaan sovinnon kättä, Eija hymyilee.


Opettaja-lehti 37, 13.9.2002, s. 66-67.

Paluu artikkelisivulle